lauantai 10. syyskuuta 2016

Suljettu osasto, OSA 1

Kirjoittelen teille täältä sohvan pohjalta. Pahoittelen jos teksti on vaikea selkoista, sillä olin nielurisaleikkauksessa ja sain erittäin kovia kipulääkkeitä. Tuntuu että pää lyö vähän tyhjää lääkkeiden takia ! Haha.

Ajattelin teille kertoa vähän minun osastojaksoistani. Ensimmäisen kerran olin aikuisten suljetulla psykiatrisella osastolla jouluna 2013, itsemurhayrityksen takia. Tämä oli vain neljän päivän tarkkailujakso ja sen takia minulle ei ollut mitään tekemistä tai juttuapua. Neljän päivän jälkeen minut uloskirjattiin, vaikka oloni ei mikään kehuttava ollut. 2014 tammikuussa jouduin kolmen viikon jaksolle, samaiselle osastolle.



Osastolla oli oma päivärytminsä. Meidän heräteltiin puoli kahdeksan aikoihin aamupalalle. Aamupalan jälkeen oli aamukokous, jossa käytiin päivän tiedotusasioita ja mahdollisia ryhmiä läpi. Puoli 11 oli lounas, kahdelta päiväkahvit, puoli viideltä päivällinen ja kahdeksalta iltapala.

Jokaisella potilaalla oli omahoitaja. Vihasin omaani, sillä joka kerta kun juttelimme lähdin itkien pois. Omahoitajani ei ymmärtänyt viiltelyäni ja sain kuulla kuittailuja siitä. Minua uhkailtiin uloskirjauksella jos viiltäisin osastolla tai lomalla. Ensimmäinen iltani osastolla oli vaikea ja viilsin jalkani auki. Vietin yön eristyksissä.

Tuohon aikaan isona ongelmana viiltelyn lisäksi oli oksentelu. Sain kuitenkin kuulla omahoitajaltani, että osastolla ei ollut resursseja bulimian hoitoon, vaan ainoastaan anoreksian / aliravitsemuksen. Eräs anorektikko potilas istui joka ruokailun jälkeen puoli tuntia aulassa ja itse kävelin suoraan huoneeseeni oksentamaan.



Osastolla meillä sai olla puhelimet itsellämme. Jos halusi ladata puhelintaan, piti se viedä lukittuun varastoon. Omissa huoneissa ei saanut olla sellaisia tavaroita, joilla pystyisi satuttamaan itseään. Tavarat tarkastettiin osastolle tullessa ja kaikki kielletty vietiin samaiseen lukittuun varastoon. Itse tyhmänä salakuljetin terän mukana, tälle ei enää tosin voi mitään.

Kävin vapaa-aikana taideterapiassa ja monissa muissakin ryhmissä. Sairaalassa oli paikka nimeltä toimintakeskus, jossa oli mahdollista kokeilla esimerkiksi savitöitä, puuhommia, ompelua, maton tekoa ja askartelua. Toimintakeskukselle pääsi jos luvat olivat kunnossa. Itselläni luvat olivat siten, että sain käydä ulkona hoitajien ja vanhempieni kanssa. Eri toimintaterapiaryhmiin hoitajan piti minut saattaa.



Kun en ollut ryhmissä katsoin elokuvia ja makoilin omassa huoneessani. Aulassa oli mukavat sohvat, iso televisio ja digiboksi jonne oli tallennettu monia elokuvia. Muistan ainakin katsoneeni Twilightit osastolla heh.

Osastojaksojen aikana käydään lomilla. Lomien perusteella mietitään tulevaa uloskirjausta. Itselläni oli vain yksi loma ja se meni huonosti. Olimme sopineet omahoitajan kanssa, että kävisin päivälomalla, sillä en uskonut pärjääväni yön yli kotona. Lomapäivän aamuna minulle annettiinkin kahden päivän lääkkeet ja sanottiin, nähdään huomenna ! Jaahas. Kotona ollessani minä tartuin ahdistuksissani terään.



Osastolle palatessani minun tavarat ratsattiin, jouduin myös riisuutumaan. Näin ollen hoitaja näki uudet viiltoni. Romahdin täysin. Omahoitajaltani sain kuulla vain haukkuja. Hän oli todella vihainen, joka vaikeutti oloani. Tästä meni muutama päivä ja tapasin lääkäriä. Lääkäri oli päättänyt uloskirjaus päivän. Sanoin etten ole mitenkään valmis siihen mennessä kotiutumaan, mutta lääkäri ja hoitajat olivat sitä mieltä että laitostun. Osastolla oli monia potilaita jotka olivat olleet pidempään kuin minä, mutta itse en saanut jäädä pidemmäksi aikaa, koska laitostuisin. Sain jälkeenpäin kuulla, että hymyilin paljon osastolla, jonka takia minun pahaa oloani ei uskottu. Minulle on aina ollut vaikeaa näyttää tunteita ja ne on helpompi piilottaa hymyn taakse. Omahoitajalle uskalsin kertoa suoraan omista tunteistani, mutta minua ei uskottu.

Osastosta ei jäänyt minulle hyvää fiilistä. En saanut tarpeeksi apua. Sain parempaa apua omilta huonetovereiltani. Kun lääkäri ilmoitti minulle uloskirjauspäivän, juoksin itkien huoneeseeni. Hoitajia ei asia kiinnostanut, mutta rakas huonekaverini silitti selkääni ja puhui Jumalasta. Millään ei enää ollut väliä, sillä uloskirjauspäivä oli laitettu lukkoon. Pakkasin tavarani ja lähdin takaisin kotiin.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti